13.-15.5.
Matka (1. tarina ilman kenguruita)
En yleensä mielestäni itke paljoa. En tiedä, mistä tämä kaikki koti-ikävä siis johtuu. Raskaasta matkastako? Se kyllä vei kauan ja oli monivaiheinen. Ei se ainakaan oikeasta ikävästä voi johtua. Minähän palaan jo pian taas kotiin, ihan muutaman päivän kuluttua vieläpä! Tottakai mietin, mitä
Markus tekee, ja miten
Mini voi, mutta pari viikkoa, niin näen heidät kaikki taas. Sitä paitsi on jännittävää olla
Ekun kanssa lomalla.
Matka lentokentälle oli vielä mukava. Veimme tyttöystäväni hevosen aikaisille kesälaitumille, ja sömme evääksi leipiä, joiden väilissä oli juustoa ja kurkkua. Ne olivat vähän vetisiä ja sulaneita, mutta eivät ollenkaan pahoja. Helsinki-Vantaalla oli vuorokauden ympäri avoinna oleva marketti, josta ostimme ruokaa. Ja suolapähkinöitä. En ole koskaan ennen syönyt suolapähkinöitä. Ekku kysyi, ovatko ne mielestäni pahoja, ja minä vinkaisin vastaukseksi, että eivät, ja halasin häntä tosi tiukasti ja pitkään, jotten joutuisi puhumaan tai näyttämään kasvojani. Totuus oli, että suolapähkinät olivat ihan hyviä, ja minulla oli yhtäkkiä ikävä
Nasua, joka jäi Ekun ukille. En voinut sanoa sitä, ettei Ekkukin alkaisi kaivata sitä. Ajattelin kertoa sen sitten paluumatkalla. Silloin se olisi jo huvittavaa. Että minä, joka pelkään eläimiä, melkein aloin itkeä kun kaipasin niin paljon koiraa.
Lentäminen oli pelottavaa. Olin valvonut oikeastaan koko yön, mutta koneessa olin täysin pirteä. Vaikka olimme vielä paikallamme, pelkäsin joka rusahdusta. Istuimme koneen takaosassa, minä keskimmäisellä penkillä, Ekun ja jonkun vieraan miehen välissä. Nauroin ja pälpätin hysteerisesti, enkä saanut lopetettua. Toistelin, että minua pelottaa. Puristin Ekun kättä kalpein sormin ja yritin hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, ja nauroin vähän lisää. Muita matkustajia varmaan rasitti sellainen, mutta juuri sillä hetkellä en välittänyt. Nousu oli kauhea. Kuului niin kova meteli, ja paitsi tunsin, myös näin, miten lentokone kallistui nokka ylöspäin. Huomasin moneen kertaan istuvani etukenossa. Jos olisin ollut yksin, olisin kai vinkaissut joka kerta, kun kone kallistui aavistuksenkaan oikeaan tai vasempaan, mutta en kehdannut. Vasta kun olimme jo oikeasti taivaalla ja kone oli suorassa, tajusin, etten ollut räpäyttänyt silmiäni kertaakaan. Ekku pörrötti hiuksiani, irvisti hieman ja nauroi ihan äänettömästi. Sen jälkeen itse lentäminen ei ollut kamalaa. Aluksi jaksoin katsella pilviä, maata ja merta Ekun ylitse, mutta pikkuhiljaa vaivuin täydelliseen tylsyyteen. Teki mieli heilutella jalkojaan koko ajan. Sen sijaan välillä torkuin, välillä härnäsin Ekkua puolivillaisilla käsientaputuspeleillä, ja välillä vaihdoin hänen kanssaan tarinoita. Kävimme läpi Tie Tähtiin -cuppia, johon Ekku osallistui... Tulevaa lomaa... Sitä miten varmasti näkisimme kengurun... Supatin hänelle puoliääneen jopa satuja keksimästäni prinsessasta nimeltään Fah ja hänen pojastaan nimeltään Aurinko. Kesken sadun, jossa Aurinko oli tosi tuhma, Ekku yhtäkkiä kysyi hyvin hiljaisesti ja varovaisesti, että ei kai Fah ole oikeasti sinua lyönyt, Chai. Hiljenin ja aloin ikävöidä Reitan
Ruskaa niin kuin Nasua aiemmin... Minulla oli monta satua kertomatta hänelle. Pitäisi kirjoittaa ne ylös kännykkään, jotta voisin sitten kertoa, kun palaisin.
Monivaiheisen matkan jälkeen kaaduin ensimmäisenä sängylle. Olin varmasti hikinen ja inhottava, mutta niin univeloissa, että en välittänyt ollenkaan. Olimme vuokranneet kalustetun asunnon, jota en tutkinut ollenkaan. Sen kun kurottelin Ekun suuntaan silmät jo puoliksi kiinni. Sain otteen hänen ranteestaan ja vedin hänet vierelleni. Sitten en muista mitään ennen iltaa, kun heräsin sängyltä, päiväpeiton päältä, likaisissa vaatteissani ja Ekku kainalossani. Oli päästävä suihkuun. Syötävä niitä vähäisiä ruokia, joita olimme pysähtyneet ostamaan. Harjattava hampaat. Aloin ihan oikeasti itkeä, kun hammasharja ja -tahna eivät vielä olleetkaan kylpyhuoneen peilikaapissa. Kyykistyin pesualtaan eteen painaakseni pääni polviin. Olin vasta päässyt lomalle ja halusin niin kauheasti takaisin kotiin. En ole koskaan ennen ollut ulkomailla: en edes Virossa tai Ruotsissa. En osannut kuvitellakaan, että tuntisin olevani näin kaukana kotoa. Melkein niin kuin minulla ei olisi kotia ollenkaan.
En olisi halunnut olla sellainen reppana Ekun nähden. Miehet eivät itke. Minusta oli kauheaa, kun tyttöystäväni piti kyykistyä vierelleni ja pidellä minua puoliksi sylissään. Olin aivan hervoton. Vasta kun olin rauhoittunut, tajusin, että oli mukavaa kun hän suki märkiä hiuksiani sormillaan ja suukotteli ohimoani niin kuin olisin pikkulapsi. Silloin vetäydyin kauemmas, hinkkasin silmiäni nyrkeilläni ja haukottelin. Hymyilin hänelle. Nauroin, että eikö olekin ihanaa olla minun kanssani lomalla. Ekku näytti huvittuneelta. Hän irrotteli korvakorujaan korvistaan ja vakuutti, että varmasti on. Kyllä se tästä iloksi muuttuu. Hampaita pestessämme kutitin häntä niin kovasti, että hän sylkäisi kaiken hammastahnan pesualtaaseen ennen aikojaan ja napautti minua hammasharjallaan päähän. Sen jälkeen minusta tuntui ihan normaalilta mennä nukkumaan ja rullata Ekku sängyn poikki halaukseeni. Hän oli joutunut ostamaan eri shampoota kuin kotona. Hänen hiuksensa tuoksuivat erilaiselta. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä.
Vasta seuraavana aamuna, monen päivän kuluttua kotoa lähdettyämme, meidän oli aika tutustua varsinaiseen lomanviettopaikkaamme. Sen nimi oli Ranch O' Hara, ja ai kuinka minusta oli hauskaa ajaa sinne vuokra-autolla. Näin, että Ekkua taisi aavistuksen hermostuttaa istua kyydissäni. Hän puristi käsiään polviensa välissä ja hänen suupielensä olivat kireät. En loukkaantunut siitä. Se ei johtunut mitenkään siitä, että ajaisin erityisen huonosti. Se johtui tasan siitä, että olinhan vasta saanut ajokortin, eikä minulla ollut omaa autoa, joten en ollut paljoa ajellut. Tämä auto oli kuitenkin hyvä. Minä tiesin, että se oli harmahtavanvalkoinen, enkä muuta. Ekku tiesi, että se oli samaa merkkiä kuin hänen autonsa, enkä minä sellaisia merkkejä muistanut.
Hevostallilla ymmärsin, miksi Fah oli käytännössä pakottanut minut lomalle ulkomaille. Tajusin kaksi asiaa. Ensinnäkään, en puhu tai ymmärrä englantia niin hyvin kuin olen kuvitellut. Toisekseen, vieraalla kielellä selviytyminen on oikeasti hankalaa: jopa hankalampaa täällä kuin äidin kanssa keskustellessani. Äiti tiesi, etten ymmärtänyt hänen kieltään. Nämä ihmiset olettivat, että ymmärsin. Kielimuurin takia huomasin väsyväni tosi nopeasti, unohtavani kaikkien ihmisten ja hevostenkin nimet saman tien ja turhautuvani yrittäessäni tuottaa puhetta. Minulle, joka rakastan lörpöttelyä, oli vaikeaa tehdä tosissaan töitä sanoakseen muutamia sanoja. Ekku näytti ihan pirteältä. Hänellä ei tainnut olla samanlaisia vaikeuksia. Silloin kun en pystynyt seuraamaan keskustelua, tähyilin tarkasti ympärilleni. Halusin nähdä kengurun. Muuta en koko Australiasta tiennyt, muuta kuin että siellä on kenguruita.
Yksi ainoa hevonen jäi mieleeni siltä reissulta, sillä niin sekaisin olin. Tuijotin sitä kauan. Valkoista päätä, pitkää takkuista kellertävää harjaa, ruskeaa niskaa ja korvia... Kun isäntä Ben ei huomannut, kuiskasin Ekulle kuvitelleeni hetken, että tuolla seisoi Hukkasuon
Kirstun hevonen, Twisti, ja katseli meitä yhtä tyynesti kuin aina kotonakin. Ekku silitti poskeani ja suukotti otsaani. Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. No ei se tietenkään oikeasti voinut Twisti olla. Mutta näytti niin kovasti, että hetken minulla ei ollut yhtään koti-ikävä.
Lyhyt vierailumme ei sisältänyt mitään elämysratsastelua. Olisin ollut vieläkin aivan liian väsynyt sellaiseen. Kysyttäessä yritin änkyttää englanniksi, että en osaa mitään. Minä tarvitsen tosi kiltin hevosen. Ei haittaa, vaikka koko lyhyt loma kuluisi aitauksessa ratsastaen. Ekun pitäisi tietenkin päästä niihin eukalyptusmetsiin ja nähdä kaikkea, mutta minä voisin vaikka kävellä itsekseni, ellei täällä olisi samanlaista hevosta kuin Mini. Silmäilin sitä Twistin näköistä hevosta puhuessani. Voi vitsit. Olisipa Twisti ollut siellä, ja Kirstu. Olin ratsastanut Twistillä Kirstun kanssa. Se olisi ollut sopiva hevonen.
Illan tullen, kauan tutustumiskäyntimme ja ulkona syömisemme jälkeen soitin Markukselle kotiin. Hän höpötteli töistä niin kuin aina. Varoin niiskaisemasta kertaakaan, kun valutin päiväpeitolle putoilevia kyyneleitä silmistäni. Se oli viimeinen kerta, kun itkin koti-ikävää ensijärkytyksen takia. Kuiskasin Markukselle, että ole kiltti ja muista kastella minun tomaattini sitten. Niillä pitää olla aina vettä alulautasella tai ne kuolevat kuivuuteen parvekkeella. Markus kirosi. Kuulin miten hän tömisteli keittiöömme, avasi hanan ja laski vettä lorinasta päätellen puolentoista litran limsapulloon. Hän mutisi lieviä mutta taukoamattomia kirosanoja ilmeisesti tomaattini kastellessaan. Pyyhin silmiäni nyrkilläni ja hymyilin. Mitä nyt yksistä tomaateista? Sanoin Markukselle, että nähdään ihan pian. Lupasin kertoa heti, kun näkisin kengurun.
